Ydiniskuja Neuvostoliitossa
Ydinaseiden sota ei koskaan tapahtunut, joten Bunker-42:ta ei koskaan kutsuttu täyttämään tarkoitustaan
Kaakkoisosassa on useita asuinkatuja, jotka näyttävät kaikki samalta. Ne ovat tukossa elottomista autoista ja varjostettu korkeilla harmailla kerrostaloilla, täysin huomaamattomia eivätkä erottu keskenään. Itse asiassa ne ovat arvaamattomia ja huomaamattomia, yhtä kiinnostavia kuin postimerkkikokoelma, mutta juuri tämä tekee niistä ihanteellisen paikan rakentaa jotain todella, todella tärkeää, josta et halua kenenkään tietävän. Esimerkiksi ydinsuojelu…
Melko kuinka Neuvostojohtajat onnistuivat rakentamaan 7 000 neliömetriä avaria tunneleita 65 metriä maanpinnan alapuolelle, ja tekivät sen pettämättä vähäisintäkään toimintavihjeitä kenellekään, on lähes mahdotonta käsittää. Vieläkin kiehtovampaa on miksi he vaivautuivat menemään niin suurta vaivannäköä ylipäätään.
Selittääksemme tätä meidän on palattava 1940-luvun loppupuolelle, jolloin projektin rakentaminen alkoi. Maailma oli myllerryksessä, juuri horjuvan pois Toisesta maailmansodasta ja suoraan kylmään sotaan. Itään ja länteen kohdistuvat jännitteet olivat korkeimmat koskaan ja ydinhäviö tuntui olevan kysymys siitä, mutta milloin. Bunker-42 suunniteltiin vastauksena tälle väistämättömyydelle, turvalliseksi turvapaikaksi, joka kestäisi Neuvostoliiton sotakoneen hyökkäyksestä huolimatta.
Ydinsotaa ei koskaan tapahtunut, tietenkään, joten Bunker-42:ta ei koskaan kutsuttu täyttämään sille tarkoitettua tehtävää. Mutta sitä ei myöskään purettu, tyhjennetty tai uudelleenkuviteltu toiseen käyttöön. Sen sijaan se jäi koskemattomaksi, projekti jäätyi aikaan vuoteen 2006 asti, jolloin se hankittiin uudelleen ja restaurointityöt alkoivat. Tänään se seisoo kylmänä muistomerkkinä ei vain Venäjän historiasta, vaan myös maailman historiasta, ja se on avoinna yleisölle.
