Lentoa Fantasia

Olen 1 000 metriä maanpinnasta. Se ei kuulosta paljolta, ennen kuin ymmärrät, että sinä ja suuri törmäys välissä on vain vähän hiilikuitua ja paljon ohutta ilmaa. Silmäni vilkkuvat ympäriinsä, enkä saa mitään päähäni. Luulen hymyileväni, mutta toisaalta kasvonilmeeni saattaa vain olla oletusarvoinen, koska se ei tiedä, miten käsitellä ajatuksia, jotka sisältävät symboleja satunnaisissa yhdistelmissä kuten ‘#*@£!?’ ja ‘&%?*#!’

Jossain valkoisen melun kaaoksessa, joka sulattee korvani, ääni käskee minua ottamaan ohjaimet. Jotkut noista symboleista putoavat suustani. Asetan käteni tiukasti ohjaustankoon reideni väliin, ja lentokone nytkähtää hermostuneesti, vastaten pelkooni. Keskityn, epäillen, että saan koskaan mahdollisuuden tehdä tätä uudelleen. Lisäksi vihaisin, jos kuvani olisi huomisten lehtien etusivulla otsikolla 'Kamala loppu kömpelölle britille'.

Yhtäkkiä olen yhdeksän vuotta vanha, istuen jalat ristissä makuuhuoneeni lattialla ja pelaamassa pelikonsolilla. Ei, olen Maverick, repien taivasta Gooosen rinnalla, ajatellen, kuinka vapaa olenkaan juuri nyt. Ei, olen ylösalaisin, hurmioitunut adrenaliinista ja täysin suunnistamatta. Miten minä päädyin tänne?

Olisi anteliasta sanoa, etten tiedä paljon lentokoneista. Tiedän, kuinka istua yhdessä, kuinka helppoa on saada kramppi siinä, ja kuinka alkoholin vaikutus tehostuu maagisesti, kun astut yhden noista suurista, kaarevista kynnyksistä yli. Olen jopa kehittänyt tavan saada ihmiset uskomaan, että en pelkää olla paikassa, jossa Jumala ei koskaan aikonut minun olevan, katsoen alas pudotukselta, jonka Jumala ei koskaan aikonut minun selviytyvän. Mutta siihen tietoni päättyvät.

Miten on mahdollista saada valtava metallinen laatikko, joka on täynnä ihmisiä, laukkuja ja pelkoa taivaalle, ja pitää se siellä muutaman tunnin ennen kuin laskeudutaan takaisin tukevan maan suuntaan? Miten he varmistavat, että siivet ovat tarpeeksi tiukasti kiinni? Mitä tapahtuu, jos kuumailmapallo tulee tielle? Miksi he esittelevät asioita, joita he yrittävät myydä niin elävästi, mutta turvallisuusohjeet niin välinpitämättömästi? Miksi lentäjät kuulostavat aina niin itsevarmoilta? Kun happimaskit laskeutuvat, tarkoittaako se, että olen kuolemassa?

Kaikki toiveet, joita minulla oli näiden kysymysten ratkaisemisesta – tai edes muistamisesta – katsoessani alas maaseudulle Venäjällä taivaalta olivat turhia, varsinkin koska olin keskittynyt siihen tunteeseen, että olin ansassa kuivakuivaajassa kesken sykliä.

Aerobatiikka on erilaista kuin normaali lentäminen. Siellä ei ole hostessia, ei ahtaita wc-tiloja, eikä ilmaisia juomia peittämään hermojasi. Pääasiallinen tavoite on kiusoitella painovoimaa niin paljon kuin mahdollista, samalla kun lentokone tekee kaikkea sitä, mitä sen ei koskaan pitänyt tehdä. Toissijainen tavoite on toistaa aamupalan sisältö lentokoneen läpinäkyvälle katolle.

Tauko. Mahdollisuus hengittää. Katson sumeaa maata alla, taiteilijan palettia smaragdin, omenapuun, kuusen ja jadevärin sävyissä, brittiläisen kilpailun, oliivin ja mintun, erilaista vihreää, joka näyttää yhtä herkulliselta kuin laatikollinen värikyniä. Se on kaunista, tietenkin. Ainoa teollisuuden jälki on kaukana horisontissa, missä maa sulautuu loistavaan safiiritaivaan, haalen taustalla huomaamattomassa sumussa.

Olen sokaistunut laiskan joen kirkkaasta valkoisesta kimalluksesta, joka kulkee outomuotoisten peltojen välissä, jotka antavat periksi puuryhmille. Täältä ne näyttävät parsakaaliposteilta. Muutaman kuukauden kuluttua ne ovat sotkuisia ja väsyneitä, tärisevät valkoisen lumen peiton alla. Mietin, kuinka kauan tämä jatkuu näin; kaunis, litteä, tasainen. Venäjällä on paljon tilaa jatkua.

‘Kytken moottorin nyt pois’, Mikhail huutaa iloisesti eteenpäin. ‘Ihmiset maassa ajattelevat, että romahtaamme. Ei ole ongelma. Älä panikoi.’

Hän on vakavissaan.

Panikoimaan.

* * *

Mikhail Maksimenko on täysin miellyttävä mies. Hänellä on terve, päivettynyt iho, iloiset hiukset ja kaikin puolin helppo käytös. Hän on itsevarma mutta rento, ja näyttää olevan tyytyväinen elämään, mikä on juuri sellaista, mitä haluat, että joku, joka pitää omaa elämääsi käsissään, on. Hän on lentänyt vain 10 vuotta, mutta tuona aikana hän on onnistunut vakiinnuttamaan itsensä erittäin arvostetuksi lentäjäksi ja opettajaksi, ja nyt hän viettää aikaa joihinkin alan arvostetuimpiin nimiin.

Hänen yrityksensä, Aerobatica, sijaitsee lentokentällä 100 kilometrin päässä, tarpeeksi kaukana tunteakseen rauhallisuuden ja eristyneisyyden, mutta tarpeeksi lähellä ollakseen helposti saavutettavissa kaupungista. Yllä oleva taivas on tahrattu värikkäillä laskuvarjohihoilla, jotka vaeltavat laiskasti maahan, missä tyhjien lentokoneiden ääni leijailee kevyessä tuulessa, luoden rentoon vilinän tunnelmaan. Mikhailin yritys on melko nuori - he viimeistelevät vielä suurta hallia - mutta he ovat jo vakiinnuuneet erinomaiseksi nimeksi ilmailuliiketoiminnassa, ja ensimmäiseksi valinnaksi kenelle hyvänsä, joka haluaa kokeilla aerobatiikkalentoja.

Tuijotan kuluneeseen asfalttirataan. Värisen. Kaikki värisevät. Lentokone on elossa, monsteri, joka repii naruaan, muristaen, puuskuttaen, raapien maata. Sydämeni lyö epätoivoisesti rintaani vastaan, pyytäen päästä ulos, jotta se voi katsoa maasta. Jännitys on sähköistä ja sietämätöntä, uhkaavaa salaisuudessaan.

Vihdoin alkamme rullata eteenpäin, tarttuen betonin kohtiin kumarassa ravissa, nielen metrejä ja vetäen ympäröivää maailmaa impressionistisiin viivoihin. Moottori painaa minut kiistämättömästi takaisin tuoliini, vaihtaen kärsimättömän huminaan kiireelliseen ulvontaan. Teen samaa. Jokainen lihas kehossani on jännittynyt, valmiina ilmailun hiljaiseen otteeseen.

Nousumme huomaamattomasti, saumaton siirtyminen maasta taivaaseen. Lentokone tuntuu rauhoittuneelta, itsevarmalta ja turvalliselta, tökiten suuni leveään hymyyn, joka on jossain nautinnon ja helpotuksen välillä. Päästän ulos hengityksen, jota olin tiedostamattani pidätellyt, ja annan lihaksieni rentoutua. Maa kutistuu alla, ja sen myötä myös pelkoni.

* * *